Oltiin viettämässä juhannusta mökillä ja heti ensimmäisestä illasta alkoi tapahtua.
Sisko oli makuuvintillä laittamassa koppiinsa petivaatteita ja ihmetteli mitä meidän kissa tuijottaa. Hän meni katsomaan ja piipunjuurella makasi tooosi pieni lepakonpoikanen. Se oli niin pieni, ettei sen silmät olleet vielä kunnolla auenneet ja se näytti ihan vastasyntyneeltä. Se oli niin pieni, että se olisi mahtunut hyvin tulitikkuaskiin. Se liikutteli päätään ja päästeli kutsuhuutoja. Yritimme auttaa sitä nostamalla varovasti tikun avulla välikatolle takaisin, mutta pieni jäi vain roikkumaan piippuun eikä osannut kiivetä muuria pitkin ylöspäin.
Välillä kävimme katsomassa olisiko se päässyt ylös. Toisekin kerran nostimme pudonneen reppanan takaisin ylös, mutta näytti siltä, ettei pieni tulisi selviämään. Emme tienneet kauanko pieni oli ollut ilman emonruokintaa ennen kuin me olimme sen löytäneet ja se oli todella heikossa kunnossa. Loppujen lopuksi pieni pääsi välikatolle, mutta luultavasti sen olisi pitänyt päästä vielä ylemmäksi, välikaton yläpuolelle, sillä pienestä näkyi enää vain onnettoman pieni, liikkumaton jalka emmekä enää kuulleet kutsuhuutoja. Tyttö itki pienen puolesta lohdutonta itkua, sillä hän olisi halunnut saada lepakkopienokaisen pelastettua. Parhaamme tehtiin, mutta se ei nyt tainnut riittää. Harmi vaan, että kun mökillä ei ole sähköjä, niin ei tule selattua nettilehtiä. Tätä Iltalehden uutista yhteystietoineen olisi tarvittu silloin torstaina, mutta en tiedä olisiko tämäkään enää auttanut, sillä poikanen oli jo löydettäessä todella heikossa kunnossa.
Minä aloin epäillä, että minusta on tullut heinäallerginen. Menimme torstai-iltana mökille. Olin juuri ollut viikon terveenä edellisestä nuha-yskästä ja saanut ääneni takaisin, kun perjantaina alkoi taas kurkkua kutittaa. Yskin saunassa ja yskin koko illan. Lauantaina huomasin, että ääntä ei juurikaan tullut. Sunnuntaina ääni oli aivan poissa ja heräsin aivan tukkoisena. Tuntui siltä kuin pää voisi räjähtää minä hetkenä hyvänsä. Poskionteloita jomotti. Yritin puhua, mutta suusta tuli vain säälittäviä vingahduksia tai hiljaista suhinaa, vaikka kuinka yritin saada ääntä ulos. Tultiin sunnuntai-iltana takaisin kaupunkiin ja olo alkaa helpottumaan. Enää ei niin paljon yskitä, ei ole tukkoista oloa ja äänikin kulkee paremmin. En keksi mitään muuta syytä tälle kuin sen, että perjantaina mieheni leikkasi nurmikon ja minä haravoin leikkuujätteitä kasaan ja kiikutin niitä kottikärryillä kompostiin. Mökillä koko tontti on yhtä nurmikkoa. Ajattelin testata, että jos ensi kerralla mökille mennessä sama toistuu, niin ei auta kuin napsia allergialääkkeitä, että voi nauttia mökkielämästä. Mutta jos lauantain ja sunnuntain välinen uneni johtuu tuosta reagoinnista, niin sitten mieluummin kärsin nuhasta ja näen unia ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti